Rakkaudesta

Varmaan yksi maailmanhistorian vanhimmista kysymyksistä on se mikä on rakkaus. Varmasti löytyy jo esihistoriallisista teksteistä jäännöksiä rakkaustarinoista ja voimme kaikki olla sitä mieltä että jos ei kokonaan, niin ainakin suurimman osan ihmishistoriasta rakkaus on ollut läsnä, eli olemassa oleva asia. Jotenkin tuntuu siltä että niin kauan kun ollaan oltu tietosia tästä ilmiöstä ja ihmiset ovat keskenään kommunikoineet, tätä asiaa on jyrkästi aina romantisoitu. ( osuva sananvalinta )

Elokuvissa ja kirjallisuudessa rakkaus on kaiken valtaava ylivoimainen voima joka ratkaisee ja voittaa minkä tahansa esteen. Ihmiset rakastuvat jo ensisilmäyksellä ja syöksyvät tunnemyrskyyn joka väkisin johtavat heidät tekemään epärationaalisia, uhkarohkeita, mutta loppupeleissä aina moraalisesti oikeita päätöksiä. Jopa pahoissa ihmisissä on pieni kipinä rakkautta jonka herätessä he kykenevät tekemään muutoksen ja loppujen lopuksi osoittautua kunnon ihmisiksi. Samaan aikaan oikeassa elämässä ihmiset ihastuvat, kiintyvät ja pitävät toisistaan, mutta eivät ikinä koe tätä meille viihdemaailmassa syntynyttä illuusiota, "hyppään kalliolta puolestasi"- tunnemyrskyä.

En siis vähättele rakkautta tunteena. Tiedän sen olemassaolon - senhän voi tieteellisesti todistaa. On olemassa keeminen reaktio aivoissa joka on samantapainen kuin muut tunteet mutta kuitenkin omaperäinen ja uniikki. Ongelmana on lähinnä se, että annetaan ihmisille ymmärtää että rakkaus on se tunne jolloin haluat räjäyttää kokonaisen kaupungin, juosta maanosan yli sukkasilteen tai tehdä jotain vastaavaa täysin älytöntä jonkun toisen puolesta. Tämä illuusio heittää kovinkin tumman ja raskaan varjon todellisen rakkauden ylle. Se todellinen tunne joka ei välttämättä sekoita täysin päätä vaan herättää ihmisessä hyvän olon tunteen ilman täydellistä mielen kaaosta. Jokapäiväinen elämä tuntuu mukavemmalta, löytää enemmän energiaa ja merkitystä asioiden tekemiseen ja tietää sen johtuvan jostain määrätystä ihmisestä. Mutta koska telkkarissa näytetään että rakkaus on mielenterveyden täydellinen annihilaatio, saattaa helposti perus-Matti olla sitä mieltä että ei ole kykeneväinen rakkauteen. On jotenkin tunteellisesti vammautunut eikä pysty jättimäiseen järjettömään romanttiseen eleeseen. Samaan aikaan perus-Matin rakkauden kohde kokee että mikäli Matti ei saavu paikalle ruusuista tehdyllä helikopterilla sinfoniaorkesterilla säestettynä, Matti on kylmä ja kyyninen paskiainen joka ei osaa osoittaa tunteitaan.

Pelkään että monet parisuhteet jotka päätyvät siihen että "meiltä puuttui rakkaus" loppuvat oikeasti siihen että me ei tunnistettu rakkautta sinä mitä se on vaan meiltä puuttui hektinen, epävakaa tunnemyrskyinen arki jossa energiaa käytettiin typeryyksien tekemiseen toistemme puolesta. Miksi mustamaalata rakkaus mielisairaudeksi kun se on kaunista ihan sellaisena mitä se luonnossa on?