Me muistamme varmasti kaikki miten loistavasti täällä mukavissa länsimaissamme hoidimme tuon Syyrian sisällissodan. Siellä paikallinen vahvasti diktatuuriin kallistuva hallitus mätki siiviiliväestöä turpaan niin että veri vain lensi, ja tuhansia ja tuhansia ihmisiä pakenivat kotimaastaan naapurimaihin omaisten räjähtäneet sisäelimet vielä kasvojen yllä. Jo valmiiksi huterat naapurimaat ottivat sitten vapaaehtoisesti tai pakolla hurjia määriä pakolaisia vastaan, ja jo valmiiksi alakynnessä tukehtuva oppositio haihtui silmien edessä pikkuhiljaa mitättömäksi. Tämän aikana kaurapuuroakin tönkempi länsimaalainen byrokratia sai puskettua esiin kourallisen kokoukia, jotkut saivat jopa lisänimiä kuten "huippukokous" tai "kriisikokous". Siellä diplomaattinerot keskenään painoivat senioripäänsä yhteen ja saivat aikaiseksi lausuntoja sanktioista. Joistain jopa löytyi vivahteita mielipahasta hallitusta kohtaan. Sitten kun oli oikein kriisi ja kuollonuhrit nousivat satoihin, saatiin aikaiseksi jonkinlainen pienen ryhmän lähetys paikan päälle. Koko prosessissa kesti sellaiset kolme vuotta, ja sinä aikana kuoli Syyriassa porukkaa varmaan saman verran kun Helsingissä asuu ihmisiä. Eipä siinä, kyllähän se sota jatkuu vielä, mutta kolme vuotta vanha sisällissota onkin jo tylsä uutinen. Ja media on sen unohtanut. Kuten myös muistatteko muut maailman sikseen jätetyt konfliktit kuten Haitin, Mexikon ja Israelin?
Nyt Ukraina on se uusi mediaseksikäs kriisi. Ihmiset nousevat yhdessä hallitusta vastaan, ja roolien jako on selvä: hallitus paha, kansa hyvä. Syy miksi kansaa valtaa vahva tarve kaataa olemassa oleva hallitus on enemmän tai vähemmän epäselvä, mutta syyttävät sormet osoittavat presidenttiä, ja niin myös uutisoidaan. Sitten presidentti lähtee juoksujalkaa pakoon, ja silmänräpäyksessä hätäpäissään leivottu johtajakunta tekevät kaikkensa sortaakseen venäjänkielisen vähemmistön oikeuksia maassa. Ainiin. Kriisin alkuhan oli se tekemättä jäänyt päätös Ukrainan solidarisuudesta äiti Venäjää kohtaan taikka sitten liberaalia länsimaista EUta kohtaan. Tällaiset maan sisäiset poliittiset kiistat ei tavallisesti niinkään kiinnosta muuta maailmaa. Senhän takia ontuvia demokratian rippeiden alle piiloutuvia hirmutyranniavaltioita saakin rauhassa muhia pitkin mantereita. Kansannousu taas kiinnostaa, ja etenkin jos vastakkain asettuvat Venäjä ja EU. Sitten Venäjä tuo kourallisen kotimaista puolustusvoimaa Putinpoliittiseen tapaan Ukrainaan ja yhtäkkiä kyseessä on mediahitti. Tämä tuokin minut alkuperäiseen pointtiini: Suomessa uutisoidaan että miksi Putin ei pelkää EU:n suututtamista. No miettikääpä? Vanhat harmaat miehet ja pari urassa noussutta helvetin tärkeää bleiserinaista keskenään taiteilevat negatiiviseen sävyyn kirjoitettuja lausuntoja sanktioista. Sanktioista!
Haluan nähdä sen kriisin joka on meidän globaaleille järjestöille niin tärkeä että pelkät lausahdukset ei riitä. Ehkä sitten kun Putin koputtaa kotiovella jatkosodan aikana veistetyllä rynnäkkökiväärillään niin meidän diplomaatitkin ymmärtävät että heidän rauhansovittelusähellys ei pelota ketään. Syy miksi Putin ei ota Euroopan Unionia tosissaan on se että niin ei tee kukaan muukaan.
