Jo ala-asteella puhuin paljon sujuvammin englantia kun kukaan luokkalaisistani. Se johtui ainoastaan siitä että pelasin WoWia. Siinä missä muut muistaa ylä-asteen hankalana aikana jolloin kasvot oli täynnä finnejä ja koulussa oli vaikea pysyä sosiaalisissa piireissä ja muodissa mukana, minä muistan sen WoWin parissa. Minua ei koskaan kiusattu, tai sitten en vaan huomannut asiaa koska tein jotain omaa, tein jotain mistä nautin. En koskaan joutunut pelkäämään olenko tarpeeksi hyvä koska minulla oli oma elämä jossa olen aina sopinut joukkoon. Sen ansiosta olen saanut ystäviä joiden kanssa edelleen puhun päivittäin, ja olen jopa viettänyt uuden vuoden Rovaniemessä pienessä mökissä kahden britin, yhden saksalaisen ja yhden belgialaisen kanssa jotka nimenomaan olivat pelikavereita.
Mitä ihmisille on jäänyt käteen siitä että yläasteella käyttivät satoja euroja meikkeihin ja tekorusketuksiin ja hirveän määrän stressiä ja energiaa siihen että sopii joukkoon? Luultavasti käsityksen siitä että ei koskaan riitä omana itsenään. Saatika sitten siitä että on käyttänyt viikonloput vanhemmilta varastetun viinapullon kanssa puistossa pyörien? Itselleni on jäänyt käteen sujuva englanninkielen taito, uskomattomia seikkailuja ja hyviä ystäviä. Missä vaiheessa minä en ole elänyt elämää kun taas siideripissis kosmetologikoulutuksellaan on taas sosiaalipiirien kermaa?
En ole koskaan joutunut kärsimään siitä minkälainen olen ja kokea etten riitä. Oli mikä peli kyseessä tahansa, olen aina tehnyt sitä mikä on minun mielestä hauskaa ja kiinnostavaa ja viettänyt sen ajan ihmisten kanssa jotka ovat samasta asiasta kiinnostuneita. Se ei ole hukkaan heitettyä aikaa, se on elämistä siinä missä mikä tahansa muukin, ja jos joku kysyy että kadunko että minulla on mennyt elämästäni niin monia vuosia "virtuaalimaailmassa", vastaukseni on että ei missään nimessä.
